Luovuus – muutakin kuin trendaava termi?

Kuva: Jyri Heiskanen

Luovuus. Sana, joka saa osan innostumaan ja toiset pyörittelemään silmiään. Mutta mitä luovuus oikeastaan tarkoittaa? Onko se aivoriiheilyä, TyHy-päivän ratto vai jotain syvempää? Puretaan tätä hieman.

Tutkimukset osoittavat, että noin 20–30 % ihmisistä sijoittuu asteikolla korkealle mitattaessa avoimuutta uusille kokemuksille ja näkemyksille. Tämä piirre yhdistetään usein luovaan ja holistiseen ajatteluun – kykyyn nähdä kokonaisuuksia, luoda uutta ja yhdistellä oudoltakin alkuun vaikuttavia asioita.

Jos vain tällainen osa meistä ihmisistä on luonnostaan luovia ajattelijoita, miksi luovuutta odotetaan löytyvän vaikkapa erinäisten titteleiden takaa? Eikö ajatus ole jopa luonnoton?

Holistiset ja analyyttiset ajattelijat eroavat toisistaan merkittävästi. Holistinen ajattelija näkee metsän puilta, yhdistää poikkitieteellisiä näkökulmia ja visioi tulevaisuutta, kun taas analyyttinen ajattelija syventyy yksityiskohtiin ja ratkoo ongelmia loogisesti.

Silti organisaatioihin, myös niihin, joissa luovuutta tarvitaan, rekrytoidaan luovuutta vaativiin rooleihin usein teknis-analyyttisiä osaajia. Missä logiikka?

Luovuuden monimuotoisuus ja sen mahdollistaminen

Lähes jokaisella on jonkinlainen luovuuden kipinä johonkin, mutta vain harvat hallitsevat kyvyn nähdä monta mahdollista ratkaisua samanaikaisesti.

Arvioiden mukaan tämä taito on luontaisesti vain 10–15 %:lla ihmisistä. Se on pieni prosentti, mutta eikö juuri siksi tämä erityinen kyky tulisi nostaa arvoonsa? Eikö juuri tästä syystä sille pitäisi antaa enemmän painoarvoa?

Vaikka luovuuteen vaikuttavat osittain synnynnäiset piirteet, kokemus, koulutus ja ympäristö vaikuttavat sen kypsymiseen paljon.

Luova oppii katsomaan kokonaisuuksia ja etsimään yhteyksiä, jotka eivät ole heti ilmeisiä.

Ovatko nämä ihmiset automaattisesti johtajia tai strategeja? Kokemukseni mukaan eivät. Kysynkin: Pitäisikö?

Entä jos organisaation kehityksen kannalta luovimmat toimivat aivan muissa roolissa kuin niissä, missä luontainen kyvykkyys tuottaisi eniten arvoa? Ollaanko valmiita joustamaan rooleista, etsimään parhaita kokoonpanoja? Onko rakkaus hierarkiaan sekä laatikoihin liian suuri? Tai voisiko sitä kutsua peloksi - pelko oman posiition ja/tai kontrollin, jopa kasvojen, menettämisestä?

Luovuuden mahdollistaminen edellyttää, että vaihtoehdoille – myös poikkeaville – annetaan tilaa ja aikaa.

Hyödynnetäänkö organisaatioissa aidosti koko tiimien osaamista ja kokemusta? Entä uskalletaanko isosta kuvasta ammentaa? Nähdäänkö poikkitieteellisyyden luomat mahdollisuudet?

Luovuuden mittaaminen – hyöty vai riski?

Luovuutta voidaan myös mitata. Tämä voi olla hyödyllistä määrättyyn tehtävään rekrytoitaessa. Oikeat ihmiset oikeille paikoille - tuttu sanonta, mutta todellisuus? Voiko olla, ettei asenne sittenkään aina ratkaise?

Minulle on tehty profilointi, jonka tulokset osoittivat, etten sovi laatikkoon. Luovuus vaatii tilaa ja osaltani paljon. Ajatus siitä, etten saa pohtia kokonaisuuksia vaikutuksineen tukahduttaa ja vie tekemisestä ilon.

Olenkin kokenut luovuuden olevan sytyttäjän, innoittajan ja onnistumisten lisäksi siispä myös haaste, rasite. En aina ole ymmärtänyt tapani ajatella poikkeavan suurestikin toisen tavasta nähdä maailmaa. Kuinka usein pysähdymme tämän teeman äärelle? Meistä kukaan ei ajattele samoin. Kukaan ei ole samanlainen. Silti pyrimme samanlaisuuteen ja pidämme yksinkertaisista vastauksista, joo-joo:sta, hiljaisuudestakin. Mitä menetämmekään?

Ymmärtää niin muista kuin itsestään uutta on arvokasta. Hyväksyä erilaiset itselle luontaiset vahvuudet, mutta myös haasteet ja heikkoudet, osaksi persoonaansa, on ydinasemassa itsetuntemuksen muovautumisessa. Itsetunnoltaan vahvat puolestaan avainasemassa turvallisten ja eteenpäin haluavien organisaatioiden rakentamisessa.

Kontrolli vastaan luovuus

Luovuus ja kyky nähdä suuria kokonaisuuksia ovat siispä ominaisuuksia, joita joko ihannoidaan, ymmärretään ajoittain väärin tai jopa pelätään. Miksi? Ehkä siksi, ettei luovuutta voi kontrolloida ja hallita. Jotain, joka yhä elää ja on voimissaan yhteiskunnassamme ja organisaatioissamme, jopa kodeissa ja vapaa-ajalla.

Historia selittää osittain tämän taipumuksen, mutta voisiko kontrollin tarpeesta päästää edes hieman irti?

Minulle luovuus on nähdä asioita, jotka eivät ole aina näkyviä tai ainakaan heti yhdistettävissä toisiinsa. Sellaisia, jotka ovat erinäisten kerrosten alla luoden lopulta kokonaiskuvan, jota ei ole osannut aina edes kuvitella olevan olemassa. Ahaa-kokemuksia. Ongelmien ratkaisua. Erilailla tekemistä. Ihmisyyttä. Sellaisten muutosten käynnistämistä, joille on tarve ja tilaus.

Ennen kaikkea luovuus on kuitenkin ominaisuus, joka voi kukoistaa vain, jos se nähdään todellisena vaihtoehtona ja sille annetaan niin tilaa, aikaa kuin arvostusta.

/Irina

Ps. Blogitekstin kuva on kevyehkö esimerkki luovuudesta. Tavoite oli saada vangittua luonnollista liikettä poseerauksen sijaan. Mietin hetken, millä saan itseni rentoutumaan ja antautumaan tilanteen vietäväksi.

Laiton kännykältäni soimaan sen hetken lempibiisini. Heittäydyin sen discomaiseen maailmaan ja tanssahtelin kappaleen tahtiin.

Kuvaan vangittiin pyörähdys hieman kostealla aallonmurtajalla. Se voi näyttää joltain aivan muulta kuin todellisuus. Pääasia oli kuitenkin tavoite ja tulos, matka oli taasen kerran poikkeava ja sellaisena hymyn kasvoille tuova.